Tila on lavastus
Reija HirvikoskiJean-Guy Lecat on osallistunut yli sataan teatteriproduktioon vuodesta 1967 alkaen. Hän aloitti uransa lavastajan assistenttina Vicux Colombier teatterissa ja arkkitehdin assistenttina Avignonin Festivaaleilla. Hän on työskennellyt näyttämömestarina, lavastajana ja valosuunnittelijana esimerkiksi Jean Vilarille, Jorge Lavellille, The Living Theatre ryhmälle, teatteri La MaMalle, Jean-Marie Serreaulle, Luca Ronconille, Jean-Louis Barraultille, Dario Folle, Roger Blinille, Samuel Becketille ja Copille. Vuosina 1976–2000 hän oli ohjaaja Peter Brookin teatteriryhmän tekninen johtaja erikoisvastuualueenaan vierailuesitysten teatteritilojen muokkaus. Täällä Helsingissä hän oli pitämässä viikon workshopia Taideteollisen korkeakoulun, Teatterikorkeakoulun ja Teknisen korkeakoulun oppilaille. Tapasin Jean-Guy Lecatin vuosi sitten keväällä Torontossa kansainvälisessä skenografien kongressissa ja nyt kävin kesken työpajan kollegiaalista vuoropuhelua hänen kanssaan käytävän nurkkapöydässä maitokahvin kera.
Kun työskentelee sellaisen miehen kanssa kuin Peter Brook, kadottaa itsensä taiteilijayksilönä
Reija Hirvikoski: Kirjassa Between Two Silences (Moffitt 1999) sanotaan Peter Brookin olevan vaativa ja hankala mutta myös hyvä kuuntelija. Minkälainen on ollut teidän suhteenne ja yhteistyönne näinä 25. vuotena?
Jean-Guy Lecat: Erittäin hyvä. Jätin teatteriryhmän 25. vuoden jälkeen, viisi vuotta sitten, monesta syystä. Ensinnäkin emme enää keskustelleet Peter Brookin kanssa ja kun mainitsin siitä hänelle eräänä päivänä, hän sanoi: ”Eihän meidän tarvitse, koska puheemme välissä ei ole välimerkkejä, me tunnemme toisemme niin hyvin.” Toisaalta se todellakin on helppoa, koska ymmärtää, mitä halutaan, mutta siinä piilee myös vaaransa. On riski, että tuotetaan vain samoja ratkaisuja, eikä olla enää luovia. Minua on kiinnostanut koko teatterielämäni ajan uusien keksintöjen tuottaminen ja uudet seikkailut. Rakastan matkustamista ja jopa matkailua omassa itsessäni. Peter Brook on nyt 80-vuotias ja se seikkailu on ohi. Vaikka hän on vieläkin erittäin aktiivinen ja hyvinvoiva, on kuitenkin aivan luonnollista, että kaikki loppuu aikanaan. Minun itseni on erittäin hankala tässä iässä vaihtaa ammattia ja tehdä jotain aivan muuta, mutta kun on työskennellyt sellaisen miehen kanssa kuin Peter Brook, on kadottanut itsensä taiteilijana, jäänyt hänen varjoonsa. Kukaan ei oikeastaan tunne minua. Tietysti kaikki ajattelevat, että Peter Brook on itse keksinyt kaiken. (Jean-Guy nauraa)
RH: Hei, se tulee erittäin hyvin esille tästä kirjasta Open Circle (Todd & Lecat 2003, 169), jossa sanot ehdottaneesi Mahabharata -esitykseen jollain vierailupaikkakunnalla takana olevan ison ikkunan avaamista näytelmän lopuksi.
J-GL: Kyllä, se oli ovi.
RH: Kirjassa eräs haastateltava sitten kertoo, että Peter on niin nerokas, koska hän keksi käyttää tätä ovea tässä esityksessä päästääkseen oikean auringonlaskun valon tilaan.
J-GL: Niin, se oli minun ideani. Ehdotin Peterille sitä ja hän sanoi: ”Jos tunnet, että se on hyvä idea, tee se.” Niin hän aina sanoi, hän ei koskaan sanonut kellekään: ”Ei” vaan ”Kokeile”. Itse asiassa se juuri on hyvin nerokasta, koska ohjaajan ainoa tapa löytää uusia ideoita, on kokeilla.
Yksinkertaistaminen tuottaa syvyyttä
Sen lisäksi, että tällä hetkellä Jean-Guy Lecat haluaa olla olemassa myös omana itsenään, hän haluaa kehittää sitä työskentelymuotoa, joka heillä oli Peter Brookin kanssa yhdessä. Brookin taiteellinen idea oli tuoda katsoja kokijaksi lähelle esitystä ja näyttelijää jakamaan esityskokemusta. Siksi esityksissä oli aina ”avoin ympyrä” näyttämön ja katsomon etureunan muotona (ks. Todd & Lecat 2003). Lecat sanoo kuitenkin, että ”tyhjän tilan” -käsitteen ymmärtämisessä on tapahtunut väärinkäsitys (vrt. Hirvikoski 2005, 37). Kun Peter Brook kirjoitti kirjansa The Empty Space (1972/1968), hän ei puhunut pelkän tyhjän näyttämön puolesta vaan hän sanoi, että ”jos haluat luoda jotain, tulee sinun aloittaa tyhjästä”. Kun he aloittivat työskentelyn jonkin esitysprojektin alussa, näyttämöalueen ulkopuolella oli paljon tavaroita, joita käytettiin auttavina elementteinä näyttelijöiden improvisaatioissa. Mutta työn edetessä tuli aina hetki, jolloin oli aika hävittää esineitä — kulkea kohti yksinkertaisuutta. ”Nykyisin näkee monia mielenkiinnottomia esityksiä, joissa näyttelijät käyttävät kaiken aikansa lavasteiden ja rekvisiitan siirtelyyn, etkä koskaan ymmärrä, mikä tarkoitus sillä lopulta on,” Jean-Guy Lecat sanoo naurahtaen. Peter Brookin ryhmän tuotannollisena ideana oli, että teatteriesitysten tuli myös vierailla pitkään eri paikkakunnilla, eri puolilla maailmaa ja kerätä sillä tavalla rahaa, jotta voitiin tuottaa uusia esityksiä. ”Olemme esittäneet esim. Mahabharataa kaksi vuotta ja Carmenia 800 kertaa”, kertoo Lecat.
Jean-Guy Lecatin uralla sekä arkkitehtuuri että teatteri ovat aina kulkeneet rinnakkain. Hän muunsi Peter Brookin teatteri des Bouffes du Nordissa, Pariisissa ohjaamia esityksiä yhteensä yli 200. tilaan ympäri maailmaa, mutta Brookin kanssa he eivät koskaan rakentaneet varsinaisesti uutta teatteritaloa. Tosin on todettava, että monet miljööt, tehdashallit ja vanhat teatterirakennukset joutuivat aika kokonaisvaltaisen katsomo- ja näyttämöratkaisumuutostyön alaisiksi (ks. Todd & Lecat 2003). Esimerkiksi teatteritilassa (The BAM Majestic), joka rakennettiin New Yorkiin alun perin Mahabharata -esitystä varten, ja joka oli ollut hylättynä viisitoista vuotta, toimii vieläkin kahdenkymmenen vuoden jälkeen Jean-Guy Lecatin suunnitteleman ns. väliaikaisratkaisun mukaisesti. Tällä hetkellä Lecat on juuri avaamassa uutta teatterirakennusta, muuttamassa yhtä tilaa Norjassa, Italiassa sekä Madridissa yhteistyössä suunnittelevan arkkitehdin kanssa. Hän työstää tilaprojektia myös New Vic -teatterille Englannissa. Teatterin puolella Lecat on vähän aikaa sitten saanut valmiiksi Dublinissa lavastuksen näytelmään Titus Andronicus, jokin aika sitten hän teki Othellon Islantiin ja hän työskentelee Hamletin parissa ensi vuonna Norjassa. Lecat muistelee työskentelyään nuorempana ja kertoo tarinan, joka hänestä kuvaa teatterin perusolemusta: ”Kun teimme näytelmää Godot, näyttelijät kysyivät Becketiltä, että keitä nämä ihmiset näytelmässä ovat, mistä he tulevat ja missä he asuvat?” Ja Beckett vastasi: ”En tiedä — mutta tiedän jotain — kaikki ensimmäisestä lauseesta viimeiseen on totta.” Lecat pitää siitä, että teatterin pienessä universumissa tulee kaiken alusta loppuun olla totta. ”Mutta miten kaikki tehdään todeksi?”, hän kysyy. Yhteistyössään Peter Brookin kanssa he ovat pyrkineet hävittämään kaiken, mikä ei ole totta, kaiken puhtaasti dekoratiivisen. Lecat sanookin, että on jotain ehdottoman väärää siinä, että tehdään teatteria vain siksi, että teatterirakennukset ovat olemassa. ”Esimerkiksi Ranskaan olemme rakentaneet noin 100 teatteria, mutta ei meillä ole 100 hyvää ohjaajaa. On olemassa teattereita, jotka eivät ole ollenkaan mielenkiintoisia, koska ohjaajat eivät ole mielenkiintoisia”, hän lisää.
Lavastus käsitteenä
RH: Väitöskirjassani Tahdon tiellä (Hirvikoski 2005) väitän, että lavastus on aina ohjauksellinen ratkaisu. Sinun tapauksessasi, voisin sanoa, että valitsemalla paikan luot näytelmän lavastuksen; luot kokonaisen visuaalisen maailman. Mitä sanot siihen?
J-GL: Vastaus on erittäin yksinkertainen. Jos näytelmä on hyvä ja hyvin tehty, me emme tarvitse lavastusta.
RH: Mutta sinä valitset sille esityspaikan…
J-GL: Kyllä, mutta se on eri asia. Jos tarkastelemme huolellisesti, mitä me tarvitsemme teatteriesityksessä. Ensin tarvitsemme tietysti idean. Koska meillä on idea, tarvitsemme tekstin ilmaisemaan ideaamme. Sitten teksti pitää esittää näyttelijöiden kertomana ja tulla kuulluksi yleisölle. Vähintä mitä siis tarvitsemme on idea, teksti ja yleisö, mutta heti sen jälkeen tarvitsemme puvut, vaikka näyttelijät ovat alasti, kerromme jotain. Puvuilla on siis tarkoituksensa.
RH: Jos katsot kymmenessä näytelmässä alastomia näyttelijöitä, se on aika puuduttavaa…
J-GL: Se on ehdottomasti tylsää, mutta se on päätetty ratkaisu. Alastomuus ei ole neutraalia ja siksi tarvitaan pukuja. Ja joskus puvut ovat paljon neutraalimpia kuin alastomat ihmiset. Sitten teatteriesityksessä tarvitaan valoa, vaikka käyttäisit yksin auringon valoa, jos esität ulkona. Tarvitset valoa nähdäksesi.
RH: Mutta valitset sen paikan, jossa esität…
J-GL: Mutta se tulee vasta jälkeenpäin. Näillä vähimmäisvaatimuksilla teatteria voi esittää missä vain. Voit esittää kadulla, voit esittää lautalla…
RH: Mutta jos menet esittämään kadulle, se luo näytelmälle eri tunnelman kuin…
J-GL: Niin ja se onkin ongelma. Tai siis kysymys. Koska on esitettävä jossain. Jos esität rannalla, ranta kertoo jotain. Jos esität kadulla…
RH: Sitä juuri tarkoitin.
J-GL: Siis, miksi lavastus? Kun kerrot tarinaa teatterista, ei ole olemassa tarinaa teatterista. On vain tilan tarina. Esimerkiksi Elisabethiaanisessa teatterissa ei tarvita lavastusta, tarvitsee vain seurata tilaa näyttelijöiden takana enemmän kuin rakentaa lavastus. Mutta traditionaalisesti Ranskassa ja muualla maailmassa on tämä italialainen teatterirakennuksen muoto. Tarvitset lavastusta, koska tila pitää lopettaa. Näyttämön tila on tyhjä. Mutta tarvitseeko meidän rakentaa lavastus, koska teatteri ei ole suunniteltu kunnollisella tavalla vai tarvitsemmeko teatterirakennusta, koska näytelmä tarvitsee teatteria? Mitä Peter Brook ymmärtää tilasta, on juuri se, että käytämme näyttämöä väliaikaisena lavastuksena, koska teatterin tila itsessään…mutta me olemme muuttaneet monia varastoja, monia tiloja, jotka eivät olleen teattereita. Kun käytät tilaa näin, yleisö on sisällä samassa tilassa näytelmän kanssa. Yleisö kokee jotain, koska he ovat lavastuksen sisällä. Kun rakennat lavastuksen, erotat yleisön ja he vain katsovat, eivät jaa kokemusta. Peter Brookin idea on, että jos näytelmän alussa on pieni viittaus tilasta, yleisö rakentaa omassa mielikuvituksessaan loput.
RH: Mutta et voi tehdä sitä, jos et voi muuttaa teatteritilaa…
J-GL: Mitä tarkoitetaan muuttamisella? Toisesta tilasta toiseksi. Joskus voi vain maskata seinät ja yhdistää yleisön koko tilaan.
RH: Minusta se on tavallaan lavastamista…
J-GL: Niin, koska se on seinää…
RH: Se on seinärakenne, mutta se on myös maailman luomista, koko näytelmän visuaalisen maailman luomista.
RH: Tiedän sen.
J-GL: Lavastaminen tarkoittaa jotain, mitä olemme lisänneet, joka on yhteydessä näytelmään tai ei. Joskus me emme tarvitse lavastusta tai joskus tarvitsemme vain lattian tai värin vaihdoksen, tiedäthän.
Värit kertovat aina jotain
Kun kysyin merkitystä teatterin seinien punaiseen väriin, joka tulee esiin verratessani kaikkia esityksiä ja esityspaikkoja kirjassa The Open Circle (Todd & Lecat 2003), Lecat vastaa, että Bouffes des Nordin seinät eivät aina ole olleet punaiset, mutta tilan värin tulee aina nousta tekstin sisällöstä. The Tempest oli väriltään valkoinen ja vihreä. The Mahabharata oli pinkki. Punainen on tätä päivää, ja se on lähtöisin näytelmästä Pelléas, joka oli 1800-luvun säveltäjästä ja säveltäjän studiosta kertova esitys. Lecatista värien tulee aina olla yhteydessä esitettävään näytelmään, koska myös värit kertovat. ”Teatteri pystyi selviytymään 2000 vuotta ilman mustaa. Nyt teatterissa ei ole maalattuna mustaksi ainoastaan näyttämöä vaan kokonaisia teattereita on maalattu mustaksi, täysin kuolleeksi. Ehdottomasti ei ole mitään syytä tähän. En ole koskaan nähnyt yhtään kaunista mustaa, aina vain tätä tyhmää harmaata”, sanoo Jean-Guy Lecat ärtyneenä ja jatkaa: ”Kun menee Globe -teatteriin tai Bouffes des Nordiin, ei tule kysymykseenkään vaatia mustaa väriä. Lavastajan ja valosuunnittelijan tulee vain työskennellä ja käyttää tilaa sellaisena kuin se on. Jos itse tila voi auttaa suunnittelutyössä, siitä seuraa aina jotain erittäin mielenkiintoista esitykselle”.
Mitä enemmän näytämme, sitä vähemmän sanomme
Jean-Guy Lecatilla ei ole työpajoissaan varsinaista opetuksellista sanomaa, mutta hän haluaa avata opiskelijoiden silmät näkemään ja korvat kuulemaan. Hän haluaa näyttää, opettaa heille asioita, ei kertoa kuinka asioiden tulee olla. Lecat haluaa oppilaidensa oivaltavan itse ja hän toivoo, että niin tapahtuu. Jean-Guy Lecat uskoo, että opiskelijat tajuavat, että me yritämme teatterissa liian monia asioita yhtäaikaa. Avainsana on yksinkertaistaminen. Teatterissa käytetään ylenpalttisesti ideoita. ”Luulemme tekevämme jotakin, joka on erittäin selkeää, mutta tulos onkin päinvastainen. Sitä viettää puolet elämästään keksiäkseen, ettei elämä olekaan loputtoman pitkä ja itsensä ilmaisemiseen ei olekaan määrättömästi aikaa ja kun sen on keksinyt, loppu elämä onkin sitten erittäin lyhyt”, hän sanoo lämpimästi nauraen keskustelumme lopuksi.
Lähteet
- Brook, Peter 1972 (1968), Tyhjä tila: nykyteatterista ja sen mahdollisuuksista. (The Empty Space, suom. Raija Mattila.) Porvoo: WSOY.
- Hirvikoski, Reija 2005, Tahdon tiellä, lavastajan rooli ja asema, Helsinki: Taideteollisen korkeakoulun julkaisu A 62.
- Moffitt, Dale (toim.) 1999, Between Two Silences, Talking with Peter Brook, Dallas: Southern Methodist University Press.
- Todd, Andrew & Lecat, Jean-Guy 2003, The Open Circle, Peter Brook’s Theatre Environments, New York: Palgrave Macmillan.